Talvisodan aikaan Suomussalmen taistelujen kuluessa
Mikko Karvonen kirjoitti kirjan, esimerkiksi teltan havuilla maaten, vähäisinä vapaa-aikoinaan. Karvonen oli joutunut pakenemaan Karjalasta Suomeen ja hänen sikäläinen nimensä oli ollut
Onttoni Miihkali. Viimeksimainitulla nimellä ilmestyi kirja nimeltään
Suomussalmen sotatanterilla. Kirjan esipuheen Karvonen allekirjoitti
17.1.1940, eli välittömästi näiden taisteluiden jälkeen. Kirja on siten hyvin autenttista tekstiä, eikä muistelua vuosien kuluttua. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille - se on rehevää kerrontaa. Niin rehevää, että se takavarikoitiin vuonna 1940 ja julkaistiin uudelleen neukkulan romahdettua.
Tähän artikkeliin kopioin kirjasta yhden kertomuksen sellaisenaan. Siksi en laita alkuun, enkä loppuun lainausmerkkejä.
Punakaartilainen
Pistäydyin jollekin asialle erääseen miehistötelttaan. Siellä oli juuri juhla käynnissä; joku oli saanut kotoaan paketin, jossa oli kahvijauhetta, sokeria ja korppuja, ja tarjoili niitä nyt koko teltalliselle. Minäkin sain takamuksilleni pienen kolon ahdaten täydellä havulattialla ja mukillisen kuumaa, mustaa nestettä käsiini.
Muuan pojista alkoi kaivella taskujaan ja veti esiin pari pientä, punakantista kirjaa. Toinen niistä oli Kommunistisen puolueen jäsenkirja, toinen punaarmeijalaisen sotilaspassi. Vilkaisin niissä olevaa nimeä ja huudahdin ällistyneenä — suomalainen ja päällepäätteeksi aliupseeri.
Poika selitti. Hän oli päivällä ottanut osaa erääseen vastahyökkäykseen. Ryssät oli lyöty takaisin, ja asemiimme oli jäänyt paljon kaatuneita ja haavoittuneita. Eräs viimemainituista oli huutanut hänet luokseen, ojentanut hänelle aseensa, mainion pistoolin, ja verta sylkien korissut selvällä suomenkielellä:
»Ammu sillä joku ryssä, kosta minunkin puolestani — tappakaa kaikki ne helvetin koirat.»
Hän oli rynnännyt tovereittensa kanssa eteenpäin. Tultuaan hetken kuluttua takaisin oli hän tavannut äskeisen suomalaisen kuolleena, hänellä olikin ollut luoti keuhkoissa, ja ottanut tämän taskusta nuo pari kirjasta.
Eräs keski-ikäinen, mälliä pureksiva mies pyysi kirjasia nähdäkseen, tavaili niissä olevaa nimeä, sylkäisi pitkän, ruskean syljen ja jurautti:
»Tuttu mies minulle. Tapasin hänet Kontupohjassa pari vuotta sitten. GPU-mies oli ja ryssänhäntyri, siksi kai uskottiinkin ase käteen. Mutta kääntyipäs sentään viime hetkellään, niin kiivas kommunisti kuin olikin.»
Katselin miestä uteliaana. Eräs tuttava suojeluskuntalainen, vapaus- ja heimosoturi, huomasi mielenkiintoni ja alkoi esitellä:
»Etkös sinä, poika, tunnekaan Punakaartilaista? Siinä on reipas äijä tappelemaan — kuusitoista ryssää on jo tämän sodan aikana todistettavasti nitistänyt. Ja kuinka paljon ehtiikään vielä tappaa, jos elää saa.»
»Ei sitä ryssää ole vielä syntynytkään, joka minut hengiltä ottaa», ärähti Punakaartilainen.
Vapaussoturi nauroi.
»Sitkeähenkinen sinä juutas olet. Koetin sinua tappaa Suomen vapaussodan aikana, sitten Virossa ja Aunuksessa, lopulta Vienassa ...»
»Ja minä sinua ...»
Pojat hohottivat. Äijäthän olivatkin sotakavereita. Ilmankos aina yksissä kulkivat ja ryssiä jahtasivat. Toverukset hymyilivät, Punakaartilainen tarjosi valkokaartilaiselle mälliä. Samasta pötkystä he vuoron perään haukkasivat ja samaan kamiinanreikään näkyivät syljeksivänkin.
»Kerrohan tälle pojalle elämäntarinasi», kehoitteli suojeluskuntalainen toveriaan.
Ulkona paukkui pakkanen, mutta teltassa oli lämmin ja kodikas olo. Linjoilla oli tällä kertaa harvinaisen hiljaista ja rauhallista. Ryssät kai nuoleksivat parastaikaa haavojaan.
Punakaartilainen kertoi:
Seitsentoistavuotiaana hän oli liittynyt punakaartiin, jossa hänen isänsä ja kaksi vanhempaa veljeä olivat jo ennestään. Isä ja toinen veljistä oli kaatunut rintamalla, toinen veli oli joutunut valkoisten vangiksi ja kuollut myöhemmin vankileirillä. Hän yksin oli jäänyt eloon ja päässyt pakenemaan Venäjälle.
Täällä hän oli joutunut puna-armeijaan ja taistellut melkein kaikilla rintamilla, saaden useita kunniamerkkejä ja palkintoja urhoollisuudesta. Lopulta hän oli päätynyt Neuvosto-Karjalaan, jossa hänenlaisensa sankari oli tietysti suomalaisten taholta otettu avosylin vastaan.
Kurjaa oli elämä alkuvuosina siellä ollut. Mutta he olivat kuitenkin tunteneet olevansa täällä ikäänkuin lähempänä kotimaata. Karjala oli heille ikäänkuin oma valtakunta, annettu heille palkinnoksi siitä, että he niin uskollisesti ja urhoollisesti olivat taistelleet neuvostovallan ja kommunististen aatteiden puolesta. Innokkaasti he ryhtyivät sitä kohottamaan ja rakentamaan juuri näiden periaatteiden mukaan.
Heitä oli alussa vähän, mutta sitten alkoi virrata suomalaista väkeä kaikkialta, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Ne olivat kaikki työkykyisiä ammattimiehiä, voimakkaita ja punaisen aatteen innostamia. Ne toivat tullessaan rahaa, koneita ja kaikenlaista muuta hyvää. Työ alkoi luistaa, rakennukset ja tehtaat kohota Karjalan tähän asti melkein asumattomiin korpiin, hyvinvointi lisääntyä ja elämä käydä siedettäväksi.
Heillä suomalaisilla oli omat johtajansa, rehelliset ja koetellut miehet. Heillä oli omat yhdistykset, teatterit, koulut ja osuusliikkeet. Heidän tehtaansa olivat Neuvostoliiton parhaat, niissä oli korkein, ja laadultaan taatuin tuotanto. Esimerkiksi Kontupohjan paperitehdas oli puhtaasti suomalainen, suomalaisten rakentama ja suunnittelema. Siinä oli suomalainen johto ja suomalainen työväestö. Ryssät yrittivät sinne tietysti tunkeutua, mutta heidät karkoitettiin pois, annettiin selkään, jos tarve vaati.
Näin he elivät ja rakensivat. Puutteita tietysti oli, mutta hehän olivat uudisraivaajia ja ponnistelivat suomalaisella sisulla eteenpäin parempaa tulevaisuutta kohti. Mutta sitten — tuli romahdus. Ryssäin ja suomalaisten välit olivat aina olleet viileähköjä, niin aatetovereita kuin oltiinkin. Suomalainen ei voi sisimmässään olla vakavissaan ryssän ystävä. Häntä naurattaa ryssän päätän hosuminen ja kiukuttaa tolkuton leventeleminen ja hoilaaminen. Hän tuntee aina olevansa ylempänä ryssää — verrempi tätä kaikissa suhteissa, sekä voimakkaampi että älykkäämpi.
Ryssät kai vaistosivat tämän, heille kävi kateeksi suomalaisten saavuttama parempi elintaso, suurempi puhtaus ja mallikelpoinen järjestys heidän asuinpaikoissaan ja työmaillaan. Suomalaiset olivat heille kovin tarpeellisia ja suureksi avuksi, mutta typerässä vihassaan ryssä ei tavallisesti ota lukuun tämäntapaisia seikkoja. Hän hävittää kuin järjetön elukka kaiken ympärillään olevan, hyödyllisen ja hyödyttömän, jos vain suinkin voimia riittää.
Suomalaisten johtajat, vanhat taistelijat ja kommunistisen aatteen lipunkantajat suomalaisten keskuudessa, joutuivat ensin ryssien raivon uhriksi. Nämä miehet olivat muka valkosuomalaisten vakoojia ja kätyreitä. He olivat muka koonneet suuret määrät suomalaisia ympärilleen, saadakseen käskettäväkseen itselleen uskollisen kaaderin. He odottelivat vain, että syntyisi sota Neuvostoliiton ja Suomen välillä, jolloin he katkaisisivat Muurmannin rautatien Syvärillä, ottaisivat haltuunsa Neuvosto-Karjalan ja liittyisivät valkoisiin suomalaisiin.
Gylling, Rovio, Järvimäki ja monet muut vanhat suomalaiset punaiset johtajat menettivät asemansa, vapautensa ja henkensäkin. Senjälkeen tuli muiden vuoro. Jokainen heistä oli nyt valkoinen vakooja ja inhoittava petturi — heistä, jotka olivat kommunistisen aatteen vuoksi vuodattaneet vertansa kymmenillä rintamilla — heistä, jotka elämänsä parhaat vuodet olivat raataneet bolshevistisen valtion hyväksi, ahertaen kuin orjat, — heistä, jotka olivat luopuneet omaisistaan, kannastaan ja isänmaastaan, antaakseen itsensä kokonaan punaiselle vallankumoukselle.
Nyt vasta ryssät, heidän aateveljensä ja toverinsa, olivat heidän petollisuutensa ja kunnottomuutensa huomanneet, kaikkien noiden taistelujen ja ponnistelujen jälkeen. Mutta he suomalaisetkin huomasivat nyt jotakin, — että ryssä oli kuin ryssä: kavala, kiittämätön ja julma, ja että heidän kaikki taistelunsa, työntekonsa, uurastuksensa ja ponnistuksensa olivat menneet hukkaan ...
Ryssät ihan hehkuivat mielihyvästä ja nautinnosta, saadessaan mielin määrin tallata heitä jalkojensa alle, kiduttaa ja rääkätä, solvata ja herjata. He suomalaiset olivat halveksineet sisimmässään ryssiä, ja nämä olivat vihanneet heitä, sen he nyt huomasivat. He olivat vain teeskennelleet toveruutta, koska tarvitsivat heitä. He olivat olleet vain ase, jota oli käytetty heidän omaa isänmaataan vastaan, ja työkone, jota oli tarvittu kipeästi, sillä eihän noista paholaisista itsestään ollut raunioituneen valtakuntansa rakentajaksi.
Heitä oli vain kourallinen ryssiin verrattuna, he olivat aseettomia, joten oli järjetöntä ryhtyä vastarintaan. Mutta heidän vihansa oli niin suuri, etteivät he aina jaksaneet hillitä itseään. Tappelut heidän ja ryssäin välillä kävivät jokapäiväisiksi. He iskivät suomalaiseen tapaan, kipeästi ja arkailematta, sydämensä halusta ja kyllyydestä.
Muuan tapaus oli erikoisesti jäänyt hänen mieleensä. Eräässä palokuntajuhlassa Petroskoissa esiintyi juhlapuhujana venäläinen palopäällikkö, joka mitä siivottomimmin herjasi ja häpäisi heitä suomalaisia, niin ilkeästi ja siivottomasti kuin vain ryssä osaa tehdä. Äkkiä eräs etupenkissä oleva suomalainen tukkityöläinen nousi paikaltaan, astui puhujan luo, pisti hänen päänsä kainaloonsa ja viilsi puukollaan hänen kurkkunsa poikki.
Mutta joukko väheni ja suli, — lopulta olivat vain naiset ja lapset jäljellä. Ne joutuivat sanoinkuvaamattomaan kurjuuteen, näkivät nälkää ja kärsivät kylmää. Heistä kuoli paljon tauteihin ja puutteeseen. Ryssät eivät jättäneet edes heitä rauhaan, vaan ahdistelivat ja siirtelivät paikasta toiseen, ajoivat suurina laumoina kuin elukoita. Erästä lotjaa, jossa oli toistasataa suomalaista lasta ja naista ja jota hinattiin Äänisjärveä pitkin jotakin tuntematonta päämäärää kohti, ryhtyivät puna-armeijalaiset kerran ammuskelemaan rannalta konekiväärillä. Suomalaisten kommunistien naiset ja lapset näet lauloivat — Suomen kansallislaulua.
Osa suomalaisista lähti vaeltamaan kohti isänmaataan, karaten työpaikoiltaan ja vankiloista. He olivat rikkoneet suuresti sitä vastaan, mutta se oli lempeä ja antaisi heille anteeksi. Sadat heistä jäivät Karjalan korpiin, menehtyivät tai tulivat tapetuiksi. Mutta osa pääsi onnellisesti perille, kertoakseen tovereilleen ja ystävilleen, millainen on venäläinen ja hänen vapautensa ja vallankumouksensa. Hän oli yksi näistä onnellisista.
Se, joka uskoo ryssän sanoihin, lupauksiin ja valoihin, on vailla järkeä. Sadat hänen kohtalotoverinsa olivat tehneet samoin. He entiset kommunistit, punakaartilaiset ja rajaloikkarit olivat ehkä kaikkein kiihkeimpiä ryssänvihassa, sillä heidän oli kostettava tuhansien toveriensa kidutus ja kuolema, hukkaan mennyt elämänsä ja aatteellinen haaksirikkonsa.
Punakaartilainen vaikeni. Hänen silmänsä säihkyivät, sieraimet värisivät, ja poskipäät hohtivat valkoisina. Hän oli puhunut voimakkaasti ja vakuuttavasti, kuten ainakin tottunut puhuja. Kuulinkin perästäpäin, että hän oli ollut aikanaan tunnettu poliittinen kiihoittaja.
Nuori vänrikki pisti päänsä sisään teltan aukosta ja luikkasi:
»Hei, pojat, ryssän partio on päässyt luiskahtamaan läpi linjojemme. Ketkä lähtevät sitä ajamaan takaa? Pari miestä kyllä riittää.»
Punakaartilainen nousi vikkelästi paikaltaan ja kiväärinsä siepaten painui sanaakaan sanomatta ulos. Jotkut pojista aikoivat seurata häntä, mutta tuttavani suojeluskuntamies pysäytti heidät naurahtaen:
»Soo, pojat! Minulla on etuoikeus. Valkokaartilainen punakaartilaisen toveriksi — se on muoti nykyisin.»
Hän seurasi toveriaan. Pojat olivat hetkisen vaiti, sitten lausui joku puoliääneen:
»Hitto, enpä haluaisi olla niiden ryssien housuissa, joita nuo kaksi äijää ajavat takaa.»[i]
[i] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940, sivut 129-140
------------------------------------------------
-----------------------------------------------------------
